Niemisen Tiilitehdas ja Saha

Niemisen kylän alueelle muodostui huomattava teollisuusyhdyskunta, kun Niemisen Tiilitehdas ja Saha aloittivat 1900-luvun alussa toimintansa. Toiminta-ajatuksena oli avoveden aikana hoitaa sahan lautatavarat lotja- ja laivakuljetuksina etelän markkinoille. Samoin tiilitehtaan tuotteet voitiin kuljettaa vesistökuljetuksina lähikuntiin ja Joensuun kaupunkiin. Tuotantoon tarvittavat raaka-aineet saatiin tehtaan lähistöllä olevista savenottopaikoista ja lämpölaitoksen polttoaineet kylien metsistä ja sahalta jääneistä pintajätteistä. Niemisen Tiilitehdas jatkoi kasvuaan 1960-luvun alkuun saakka. Siellä työskenteli parhaaseen aikaan 70 – 90 henkilöä, pääasiassa oman kylän väkeä, miehiä ja naisia.

Tiilitehtaan perustamisvuosi oli 1891 ja toimintavuodet 1901 – 1960.

Lähde: Raimo Virkkunen (toim.) "Laivaliikenteestä ja uittoperinteestä Liperin ja Rääkkylän vesillä 1860 - 2000"

Tiilenvalmistusta 1950-luvulla

Teksti: Kaija Hyvärinen

Kevät

Tiilitehtaan toiminta alkoi työvoiman pestaamisella. Työnhakijat kävivät henkilökohtaisesti tehtaan konttorilla sopimassa työtehtävistään ja palkasta. Palkka oli enimmäkseen urakkapalkkana. Työvoimaa oli tiilenvalun alettua 30 - 40 henkilöä. Miehiä pääsi rakennus- ja kunnostustöihin ennen tiilenteon aloittamista, joka oli useimmiten naisten työtä.

Ensimmäisiä tehtäviä oli tiilenpolttouunin tarkastaminen ja kunnostaminen talven jäljiltä , maa-ainesten kasaaminen raanan taakse sekä vakkien rakentaminen.

Vasemalta: Lintunen Kauko, Jaatinen Veikko, Parviainen Pekka, Tarkkonen Hilja, Vartiainen Veijo, Karttunen Aune, Kupiainen Topi, Heiskanen Sirkka, Pitkänen Topi, Pakarinen Hilja, Lempinen Toivo, Mononen Anni, Tapanen Teuvo, Lintunen Matti, Mononen Jussi, Pitkänen Linda, Haverinen Pentti, Kurki Onni, Kovero Martti.

Kesä

Pakkasten loputtua alkoi tiilenlyönti. Tiilen valuun käytetyssä massassa oli saven lisäksi sopivasti hiekkaa ja vettä ja joitakin lapionkärjellisiä kalkkia. Maa-ainekset sekoitti tasaiseksi ja sopivan pehmeäksi ainoa sähköllä toimiva laite, raana. Ohuen hiekan piti olla puhdasta. Sitä ajettiin Sintsistä kuorma-autolla. Raanalla tarvittiin pari kolme lapiomiestä. Raana työnsi suorakaiteen muotoisesta torvesta savipötköä, joka pätkittiin tarkasti tiilimuotin kokoisiksi paloiksi.

	Niemisen sahan työntekijöitä 1930-luvulta. Vas. Siiri Lintunen, Ida Eronen, Hilkka Ilvonen, Ida Raatikainen, Tyyne Pitkänen, Ida Laakkonen, Emma Haverinen, Aino Mielonen.

Palat lastattiin raskaisiin puisiin kottikärryihin ja kärrättiin tiilenlyöntipöydille. Nämä miehet olivat ruukinkärrääjiä. Miehet nostivat palat, mykyt, pöydän reunoille, jotta naisille jäi työtilaa. Työhön tarvittiin vahvoja miehiä.

Vakit olivat tiilenpolttouunin ympärillä vierivieressä olevia suorakaiteen muotoisia rakennelmia. Ne olivat eräänlaisia vankkatekoisia lautahyllyjen kehikoita. Vakkien perälle sijoitettiin savenvalupöydät. Hyllykkö rakentui irtolaudoista.

Naiset leipoivat savimykyt kuin ruisleivän, massan piti olla tiivistä, ilmakuplat pois. Sen jälkeen runttaus tiilimuottiin ja tiivistys tarkasti reunoja myöten. .

Muotti kumottiin vakkiin asetelluille lautahyllyille kuivamaan. Kumoamisen piti tapahtua napakasti, mutta varovasti, jotta tuloksena olisi virheetön suorakulmainen tiili. Palkkana oli kappaletaksa, rosoreunoista ei maksettu.

Valupöytiä siirrettiin eteenpäin sitä mukaa kun hyllyt pöydän takana täyttyivät kuivamaan asetetuista tiilistä.

Kuivat tiilit kärrättiin tiilenpolttouuniin, jossa ne ladottiin siten, että tiilien väliin jäi rakoja tulelle. Uuni oli jaettu osiin. Toisesta päästä täytettiin poltettavaksi tulevia ja toisesta päästä purettiin umpeen muurattua suuaukkoa uunin jäähdyttämistä varten.

Uunin lämmitys tapahtui ohuilla rimoilla uunin yläpuolisista luukuista. Rimat kuljetettiin tiilitehtaalle vesiteitse lotjilla tehtaan omistajan sahoilta. Rimojen kärrääminen lotjista laituria ja uunin päälle nousevaa siltaa pitkin oli usein naisten työtä.

Polttaja oli arvostettu ammattimies. Kokenut polttaja osasi arvioida polttoajasta ja väristä milloin poltto oli lopetettava. Polttajat työskentelivät kolmessa vuorossa. Uunin päällä olevista luukuista tarkkailtiin polton edistymistä. Tulipalon vaara oli aina olemassa. Kun poltto oli valmis, uunia jäähdytettiin. Samanaikaisesti uunin toisella puoliskolla lastattiin uutta satsia poltettavaksi. Jäähtyneet tiilet kärrättiin tien varteen ja pinottiin letkoiksi. Tiilit lajiteltiin polttoasteen mukaan: liekit, uunitiilet ja tummat.

Tiiliä myytiin koko kesän ajan. Tuotetta ei tarvinnut mainostaa, käsin lyöty tiili meni hyvin kaupaksi.

Syksy

Pakkasten alettua tiilen lyönti lopetettiin. Muutkin työt päättyivät paitsi kaikki kuivat tiilet poltettiin. Työttömiksi jääneet nuoret kokoontuivat iltojen pimetessä polttajan seuraksi uunin päälle lämmittelemään ja pitämään hauskaa. Haitari ja banjo soi, perunat ja nauriit paistuivat kuumassa tuhkassa.

Töiden päätyttyä tehtaan omistaja kustansi kualjuhlat kaikille työntekijöille ja heidän perheilleen. Lammaskaalia, karjalanpaistia, voileipää ja ruokajuomia oli tarjolla yllin kyllin. Samoin kahvia ja pullaa. Ulkona seinän vierillä kiersi pulloissa kirkasta juomaa. Sinä iltana kukaan ei surrut niukan talven tuloa.

Talvi

Talvella savea ajettiin Savikko-nimiseltä tilalta kasoihin tehtaalle. Tehtaan ympärillä oleva savi oli jo kaivettu loppuun edellisillä vuosikymmenilllä. Savikuopista oli tullut lammikoita, kuivemmat kasvoivat lepikkoa. Työtä oli vain muutamalle lapiomiehelle ja hevosmiehelle. Millä muut elivät yli talven?

Kun seuraavan vuoden kevät koitti, sama työkierto toistui. Lähdettiin tehtaan konttorille töitä kysymään.