Kirkkovuoren tarina

Munkki kapusi hitaasti ylös ilta-auringon kultaamaa Kirkkovuoren rinnettä. Puolimatkassa hän pysähtyi ja nojasi selkänsä ikihongan runkoon. Miten ottikaan jaloille tuo jyrkkä nousu. Tämän hongan luona hän sen aina havaitsi ja siinä oli muutenkin niin mieluista pysähtyä luodakseen katseensa laajalti avautuvaan ympäristöön.

Mahtavien honkien välistä välkehti länteen antavan saaririkkaan Pyhäselän sini. Miltei jalkojen alta alkoi Kotalahti, mikä pitkänä kiilana tunkeutui etelässä avautuvien erämaiden uumeneen. Täälläpäin oli leppeä maisema. Täällä etelärinteellä kuusien suojassa oli vihkivedellä pirskotettu kalmisto. Siihen halusivat ympäristön karjalaiset vainajansa hänellä siunauttaa, uskoen kappelin suojelevan edeltä menneitä pahoilta hengiltä.

Täällä tuoksuivat suven kauneimmat kukat, löytyivät kevään ensimmäiset mansikat ja helisivät lintujen iloisimmat laulut. Paljon oli munkki-velikin tuonut etelästä kasvien siemeniä ja kylvänyt rinteille. Eivät kaikki lajit ottaneet menestyäkseen, mutta monet olivat sentään kotiutuneet. Kas, miten nytkin lehdokkien imelän huumaava tuoksu nousi alhaalta lehmusten varjosta. Vanha munkki-veli hengitti ahneesti tuoksua. Osasivatpa pienoiset kukat ilmoittaa olemassaolostaan kauaksi, ajatteli hän, mutta sanassa hymähtäen totesi kädessään olevan lehdokkikimpun. Tuo muisti, vanhalla. Kukkien takiahan hän oli alaskin vuoreltaan laskeutunut, tuodakseen niitä Neitsyt-Maarialle. Paljon, paljon sai Pyhä-äiti kukkia varhaisesta suvesta myöhäiseen syksyyn.

Munkki-Veli jatkoi nousuaan, pääsi mäen päälle ja pysähtyi jälleen. Siinä huipulla seisoi tuulen ja sateen harmaaksi patinoima vaatimaton kappeli ja kaiken tämän ympärillä avautui äärettömyys, millä ei tuntunut loppua olevan. Häikäisten paistoi laskeva aurinko ja munkkiveljen oli lujasti siristettävä silmiään, kun hän tuijotti yli aavan Pyhäselän pohjoiseen.

Näkyi, näkyihän se taas, riemastui munkkiveli. Aina se näkyi laskevan auringon hehkussa, Kuhasalon luostarin kullattu risti. Syvään kumartaen munkki teki ristinmerkin. Sieltä luostarista oli hänkin kerran lähtenyt tänne salolle puolipakanallisten karjalaisten keskuuteen käännytystöihin. Laaja vesistö oli nyt kotiluostarin ja kappelin välillä, mutta ikään kuin lohduttavana yhdyssiteenä lähti ujumaan Vuoniemen harju Pyhäselkää ja Jänisselkää erottavana nauhana kohti Kuhasaloa.

Tällä vanhalla uhrimäellä seisoi nyt hänen kristinuskoinen kappelinsa. Alussa ympäristön asukkaat vieroivat häntä, olivatpa vihamielisiäkin, monet hyvinkin kauan, varsinkin Nyrkki, jonka kaskisavu leijui lähimpänä  ja jonka riistamaita Kirkkovuoren ympäristöt olivat. Nyrkki ei tullut kappeliin siunattavaksi ja milloin kohti sattui, ei katsonut ylös. Ylpeä oli Nyrkki. Hän oli sanonut, ettei tarvitse Munkki-veljen Ristin-Kiesusta.

Nyt munkkiveljen katse hakeutui itään, yli alhaalla luikertavan Pitkälammen. Saloa sieltä silmä otti, ääretöntä aluetta ikihongikkoa. Koskematonta korpea kämmenen levyisten viljelysaukioiden ympärillä. Siellä olo helppo vainolaisen hiipiä ja yllättää töitään uurastavan väen. Monta kertaa se oli tullutkin, mutta aina oli siunattu kappeli säästynyt.

Munkki ummisti silmänsä ja rukoili hartaasti pyhimyksiä varjelemaan Karjalan heimoa vainolaisten tuholta. Hänkin oli kotiutunut tälle kauniille niemelle. Tänne hän haluaisi jäädä. Hautapaikankin hän oli valinnut tuohon kauniille etelärinteelle, tuohon aivan lähelle suurta lehmustoa, minkä alla lehdokit kukkivat, missä kynsimöt levittivät pehmeän kukkamattonsa ja kevätpälvessä ensimmäiset näsiät aukaisivat vuolaat kukkarykelmänsä. Kesäisiä laulaisivat Jänisselän ja Pyhäselän laineet tuutulaulunaan. Ja syksyisin Kirkkovuori hallitsisi ylväästi ympäristöään värikkäimpään kaapuunsa pukeutuneena. Talvisin vain rauha ja lumen puhtaus peittäisivät tienoot.

Hyvä hänen olisi täällä, lähellä kotiluostaria. Hänen pieni tupansa vuoren kainalossa länteen päin oli hyvä ja lämmin. Ympäristön väki toi hänelle pieniä ruoka-almuja ja sulan veden aikana hän kalasteli. Ei hän paljon tarvinnut. Hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja aukaisi narahtavan kappelin oven. Valkoiset lehdokin kukat hän vei Jumalan-äidin ikonin eteen.

Vuodenajat seurasivat toisiaan. Oli tullut jälleen myöhäinen syksy. Kylmä tuuli ujelsi kappelin ympärillä. Kerrottiin Nyrkin ainoan pojan sairastuneen. Kaikkensa oli Nyrkki yrittänyt poikansa hyväksi. Parhaat loitsijat oli selän yli hakenut. Äijölleen oli uhrannut, mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Silloin oli Mielikki, Nyrkin vaimo, hädissään tullut kappelille, salaako lie tullut, mutta munkki-veljeä oli rukoillut auttamaan. Yrttilääkettä oli munkki lapselle antanut, Pyhänäidin eteen Mielikin lapsineen vienyt. Siinä hän oli pyhää vettä lapsen päälle pirskottanut ja siunannut hänet Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Pyhimykset olivat lapsen parantaneet.

Seuraavan pyhän messussa luuli munkki näkevänsä näyn. Nyrkki, Nyrkkikö seisoi kappelin ovensuussa katse alas luotuna. Nyrkki oli. Siunattu Neitsyt-Maaria! Sen jälkeen oli munkki usein löytänyt kappelin porraskiveltä jotain metsän riistaa tai kalaa. Kyllä hän tuojan arvasi. Uhreja ne olivat. Mielikki oli tuonut Neitsyt-Maarialle kauneimman rintariipuksensa. Se oli munkkiveljen mieleen. Kappelin koristus oli hänen sydämensä asia. Kaunis piti Jumalan huoneen olla. Kappelin kellotkin olivat hopeaa ja niiden ihana ääni kantautui ympäristöön kuin taivainen musiikki.

Syksyinen kylmyys oli tunkeutunut vaatimattomaan kappeliin. Alttarilla lepatti mehiläisenvahakynttilä. Vanha munkki oli vaipunut hiljaiseen hartaudenharjoitukseen.

Äkkiä rämähti rajusti ovi auki. Tuntui kuin tuulenpuuska olisi halunnut viedä hataran oven mennessään. Nyrkki seisoi huohottaen oviaukossa. "Munkki-veli", huusi hän käheästi, "vainolainen on tullut. Kotojamme polttaa. Kaikki tappaa. Pakene!" Ovi rämähti kiinni. Kynttilänliekki lepatti levottomasti alttarilla, rauhoittui vähitellen. Vanha munkki havahtui hitaasti. Kuka kävi? Nyrkkikö? Mitä puhui? Munkki köpitti ulos tavoittaakseen sanantuojan. Missään ei näkynyt ketään. Mihin mies niin nopeasti katosi? Munkki-veli tarkasteli ympärilleen. Vain syksyinen tuuli puhalteli Kirkkovuoren puissa.

Mutta mitä hän sitten näki tuolla kauempana. Savua. Paksuja savupatsaita nousemassa tuolta ja tuolta. Kaskisavua se ei ollut. Vainolainen oli tullut hävittämään Karjalaa. Hitaasti kääntyi munkki-vanhus. Raskaasti nousi jalka kappelin porraskivelle. Vapiseva käsi ei tahtonut saada ovea auki. Kappelin aarteet hänen piti piilottaa.

Hopeakellot hän irrotti ensin. Varovasti niitä kantaen hän laskeutui Kotalahden rantaan, siunasi hopeakellonsa ja antoi niiden solua syvyyteen. Viimeisen kerran helähti niiden kirkas ääni. Kuumat kyyneleet kertyivät vanhuksen silmiin. Nopeasti hän kääntyi ja ponnisteli jyrkän rinteen ylös puolimatkassa pysähtymättä. Kappelissa hän kokosi aarteensa alttariliinaan. Autiossa kappelissa hän polvistui viimeiseen rukoukseen ennen pakomatkaansa. Vuorelta laskeutuessaan hän hyvästeli vaatimattoman majansa, meni rantaan ja työnsi kalaveneensä vesille. Louhisaaressa oli ennakolta katsottu suurten kivien muodostama onkalo. Sinne hän laski hellästi turvaan aarteensa ja siunasi ne. Jospa hän vielä palaisi.

Koskaan munkki ei palannut. Uupuiko hän matkalla? Aarteet ovat yhä kätköissään. Vihollinenkaan ei etsinnöistä huolimatta niitä löytänyt. Monet ihmiset ovat nähneet keskiyöllä Louhisaaren kohdalla aarnivalkean. Ja tarina kertoo, että juhannuksena keskiyöllä voi harras kuuntelija kuulla Kirkkovuorelta hopeakellojen ihanan äänen.

Kirjoittanut Aune Hirvonen, Rääkkylä